Hywää pääsiäistä, Talwiomena ja nuket Jemina ja Miku toiwottawat tipuilla koristetun pajunwitsan keralla.
»Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terwehyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä!»
Virpominen ei ole aina ollut vain lastenkulttuuria. Palmusunnuntaina eli virposunnuntaina on perheenjäseniä ja läheisiä virvottu. Virpomisen ja siihen kuuluvien loihtujen kautta heille toivoteltiin voimaa ja terveyttä. Virvottaessa virpoja voi samalla kevyesti koskettaa oksalla virvottavaa. Uskottiin että pajunoksan kosketus soi uudistavaa ja nuorentavaa elinvoimaa, samaa mitä pajussa itsessään oli. Virpomisen juuret ovat muinaisessa uralilaisten kansojen pakanallisessa tavassa karkoittaa oksan heilautuksella pahoja henkiä. Pajuissa on vanhastaan ajateltu olevan taikavoimia.
Entisaikaan virpojana saattoi olla talon isäntä tai muu kunnioitettu henkilö, joka virpoi talon emännän ja tyttäret. Tunnetaan varsin pitkiäkin virpomisrunoja, joilla varmistettiin virvottavalle onnea tulevalle vuodelle. Tyttärille toivottiin virpoessa tulevaisuutta ison talon emäntinä: »Minä virvon vitsasella, vapsuttelen vastasella, rikkahaksi, rakkahaksi, suuren talon emännäksi!»
Virpa jäi taloon ja emäntä virpoi sillä lehmänsä ja lampaansa »tuoreeks tiineeks». Onnea tuovat vitsat kiinnitettiin läävän kattoon, kunnes ne annettiin paimenpojille käteen, kun lehmät ja lampaat ensimmäistä kertaa laskettiin laitumelle. Lampaat saatettiin myös ajaa vihtojen avulla läävästä, mikä toi sekin menestystä. Joskus oksia säilytettiin tuvan ikkunan päällä raossa laitumille laskuun saakka.
Linnunmunat ovat perinteisesti kuuluneet suomalaiseen kevääseen. Villien metsä- ja vesilintujen munat olivat vanhalle kansalle kaivattu kevätkesän ruoanlisä. Munimiskauden katsottiin alkavan pääsiäisestä, jolloin kertoman mukaan varis ja harakka tekevät ensimmäisen munansa oli sitten kylmä tai lämmin.
Lähteet:
